”Kerran huhtikuussa oli täysikuu ja koko merta peitti jää. Sophia heräsi ja muisti, että oli tultu saareen taas ja että hänellä oli oma sänky koska hänen äitinsä oli kuollut. Hellassa paloi vielä valkea ja liekit loimusivat katossa, jonne saappaat oli ripustettu kuivumaan. Hän astui lattialle, joka oli hyvin kylmä, ja katsoi ulos ikkunasta.
Jää oli musta, ja keskellä jäätä hän näki hellanpesän avatun luukun ja valkean joka paloi,
siinä oli kaksi pesäluukkua aivan lähekkäin. Toisessa ikkunassa valkeat paloivat maan sisässä ja
kolmannesta hän näki koko huoneen kahtena peilikuvana, matkalaukut, kirstut ja laatikot kannet
auki ammottaen, ne olivat täynnään sammalta ja lunta ja kuivaa heinää, kaikki oli auki ja kaikessa oli
pohjana sysimusta varjo. Kalliolla hän näki kaksi lasta ja niiden lävitse kasvoi pihlaja. Taivas niiden
takana oli tummansininen.
Hän meni takaisin sänkyyn ja katseli valkeaa, joka hyppeli katossa, ja sillä aikaa saari tuli
lähemmäksi mökkiä. Lähemmäksi ja lähemmäksi. He nukkuivat rantaniityn vieressä, heillä oli
peitossa lumilaikkuja, ja heidän allaan jää tummeni ja alkoi liukua, lattiaan aukesi aivan hiljaa railo ja
kaikki heidän matkalaukkunsa lipuivat kuun vanaan. Jokainen laukku oli auki ja täynnä sammalta ja
pimeää ja katosi ainiaaksi.
Sophia ojensi kätensä ja vetäisi isoäitiä letistä, hyvin varovaisesti. Isoäiti heräsi heti. Kuule, Sophia
kuiskasi. Minä näin ikkunassa kaksi valkeaa. Minkä takia niitä on kaksi eikä yksi? Isoäiti mietti ja vastasi: Siksi että meillä on kahdet lasit ikkunoissa. Hetken päästä Sophia kysyi: Oletko varma, että ovi on kiinni. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa. Sophia kääriytyi peittoonsa. Hän antoi koko saaren ajautua jäälle ja siitä horisonttiin asti. Vähän ennen kuin hän nukahti, nousi isä panemaan lisää puita pesään.”
Kesäkirja
Tove Jansson
Luin sen taas kerran uudelleen yhden ystävän muistuttamana.